Otsikko ei viittaa millään muotoa siihen, että karhunpesän suunnalla on ollut tovin hiljaista. Oma vaikenemiseni on liittynyt pitkälti monenmoisiin työ- ja yhdistystoimintakiireisiin.

Siinä missä meikäläisen vaikenemista saattaa joku jopa toivoa, moni varmasti suhtautuu aivan päinvastaisesti siihen, että paikallisen Palloseuran jääkiekkosiipi vaikenee kuin muuri. Kotimainen kiekkokausi on päättynyt, siirtohuhut kiertävät villisti ja päivittäisellä tasolla tulee lukuisia siirtouutisia SM-liigan ja lähialueiden suomalaisia koskettavasta pelaajaliikenteestä.

Paitsi Turussa. Ei huhuja, ei uutisia, ei hajuakaan edes suht valmiin ensi kauden joukkueen julkistamisesta. Eikä sanaakaan siitä, miten nopealla aikataululla toteutettavaksi julistettu osakeanti on sujunut, tai on ollut sujumatta. Andersiakin huolestuttaa, täysin aiheesta.

Se on huono juttu, jos jotain kerrottavaa olisi, mutta sitä ei tehdä. Vielä huonompi - ja todennäköisempi - vaihtoehto on se, että mitään kerrottavaa ei ole. Persaukinen seura, jonka markkinoitava päätuote on vaillinainen ja kilpailukyvytön, on kovin vaikeasti myytävä. Ja nyt on se aika, kun HC TPS:n pitäisi myydä henkensä edestä, kirjaimellisesti. Ja vähän muutakin kuin olemassaolevia pelaajia muille seuroille.

Tepsin urakkaa ei helpota tippaakaan se ikävä tosiasia, että urheilusponsorointi ja tukijoiden halu esiintyä (huippu)urheilun parissa on laskussa, kuten Markkinointi&Mainonta kertoo. Tästä ja kilpaurheilun yleisen kiinnostavuuden laskusta ovat eri alojen pahanilmanlinnut varoitelleet jo niin monta vuotta, ettei asiantilan pitäisi tulla kenellekään yllätyksenä esimerkiksi SM-liigassa. Pelkään, että silti tulee, yllättäen ja pyytämättä.

Mutta turkulaiset voinevat lohduttautua sillä, että ilmeisesti TPS kuitenkin aikoo ensi kaudella pelata, koska harjoituspeleistä varoitellaan jo, ja kansalta kysellään toivelauluja.

Niinpä niin, omalle hiljaisuudelleni on oikeastaan ollut toinenkin syy. Karhunpesässä on käynnissä pieni paikkojen ehostus. Saas nähtä, mitä siitä seuraa, stay tuned...

Hiljalleen alkaa mieli palautua Nine Inch Nailsin vierailusta. Keikka oli henkilökohtaisesti niin hieno tapaus, että onnistuisin nyt vain latistamaan mielikuvaa siitä yrittämällä sanoa jotain. Siksi annankin matkatoverini selvittää asiantilaa hieman neutraalimman katsojan näkökulmasta. Ilmeisen valaistunut on myös analyytikko Seppänen, joka on tapahtuman jälkeen kadonnut maisemista kokonaan.

Mutta juuri päättyneistä SM-liigan finaaleista voisin sanasen tarinoida. Hieman laimeiksi jääneet pelit ja Kärppien tylsyttävä ylivoima eivät kulttuuripääkaupungin suunnalla herättäneet suurempia tunnereaktioita, mutta yhden turkulaisittain mielenkiintoisen havainnon tein.

Kentällä nimittäin seilasi muutama soturi, jotka näyttelivät isoa roolia mustavalkopaidoissa silloin muinoin, kun TPS vielä oikeasti menestyi. Hieman haikein mielin sitä seurasi etenkin Tony Virran ja Kalle Sahlstedtin otteita. "Toke" oli vuosituhannen vaihteessa liigan kovin hyökkääjä ja kaikessa räväkkyydessään todella säväyttävä pelaaja. Nyt hän symboloi yhdessä Petri Variksen kanssa sitä karua faktaa, että Jokerit jäi aika monella sektorilla turhan monta potkua huimaa rallia päällä pitäneiden oululaisten taakse.

Kapteeni Kalle taas oli Token uskomaton tutkapari ja eräs hienoimpia senttereitä, joita minun aikanani Palloseuran paidassa on näkynyt. Nyt hänkin oli jo hieman oman elämänsä sivustakatsoja, kun kolmosketjussa laiturina pörräsi kaikki irtokiekot ja irtohuomion itselleen varastanut Juhamatti Aaltonen. Sinänsä lämmitti kyllä suuresti mieltä, kun todella ikävien henkilökohtaisten pulmien kanssa painiskellut mies sai kevääseensä ansaittua piristystä - toivottavasti - mestaruuden myötä.

Niin tai näin, katoavaa on kunnia kaukaloissakin. Virta ja Sahlstedt olivat toki relevantteja palasia joukkueissaan, mutta nopeasti tuntuvat vuodet vierineen siitä, kun kaksikko dominoi pelejä Tepsin paidassa. Tästä pääsemmekin tukevaa aasinsiltaa pitkin sivuloikalle TPS:n tilanteeseen. Siinä missä nämä kaksi herraa olivat hyvissä joukkueissa nyt hieman pienemmässä sivuroolissa, Tepsin ongelmien eräs syy oli kenties siinä, että Token ja Killerin vanhoja joukkuekavereita pelaili (nimenomaan pelaili, imitoi pelaamista) edelleen turhan suuressa roolissa Tepsissä.

Ai niin, yks juttu vielä...

Mestaruutta railakkaasti puolen Suomen kotiyleisön edessä tuuletellut Kärppien toimitusjohtaja Juha Junno totesi jonkun haastattelun yhteydessä taannoin (olisikohan ollut Urheilulehdessä), että hän luotti Kari Jalosen palkatessaan siihen, että KJ:n hihaan oli varmasti tarttunut jotain siitä kuuluisasta TPS:n voittamisen kulttuurista.

Tässä vaiheessa - kun on kiusallisen selvää, että Pohjoinen Dynastia rohmusi sen kulttuurin viimeistä rahtusta myöten - lienee kohtuullista pyytää jonkinlaista hyvitystä ja kulttuuripääoman rippeiden välitöntä palauttamista. Kyllä siellä Oulussa varmaan jo pärjätään ihan omillaan.

Ystävälliset yhteydenotot ja toimituksen TPS:n toimistolle, Ruissalon puistotie 85, 20100 Turku.

Sitten jotain ihan muuta. Tiesittekö elävänne vuotta -15 BA? Maailmahan on menossa åt helvete ja 15 vuoden kuluttua sattuu ja tapahtuu kaikenlaista apokalyptistä, ja ihmiskuntaa "syntyy uudelleen" (Born Again=BA). Vuosi 2022 on siis Year Zero.

Ai, mistäkö tiedän? Tämän ja paljon muuta paljastaa runsaan viikon kuluttua ilmestyvä Nine Inch Nailsin huikeahkolta vaikuttava konseptialbumi Year Zero (levy jo kuultavissa tuolla!). Kaiken kaikkiaan konseptiin kuuluu eräs kaikkien aikojen nerokkaimmista markkinointikampanjoista, joka pitää sisällään salaviestejä t-paidoissa, kryptisiä vihjeitä, "salaliittoteoriaa", lukuisia outoja verkkosivustoja ja muistitikkuja keikkapaikkojen vessoissa.

Kaikkien huikeinta on kuitenkin se, että NIN konsertoi Helsingissä tiistaina. Koska odotuksen kuumeisuus uhkaa syödä analyyttistä viileyttäni, olen kenties hieman jäävi ennakoimaan aihetta. Luotan toki vankasti siihen, että Trent Reznorin laulukirja on vakuuttavaa 2000-luvun tasoa ja nykyisen NIN-kokoonpanon soittopelaamisen rakenne on kaikessa aggressiivisuudessaan ensiluokkainen.

Nyt tarvitaan kuitenkin kovan luokan asiantuntijan apua, ja onneksi sellainen löytyy läheltä. Urheilulehden ja Jatkoajan Esko Seppänen on myös tällä saralla auktorisoitu rockanalyytikko, onhan hän nähnyt kaikki Nine Inch Nailsin Suomen esiintymiset.

Koska analyytikko Seppänen kuuluu myös siihen eutoikeutettuun joukkoon, joka ymmärtää NIN:n olevan länsimaisen sivistyksen suurimpia saavutuksia viime vuosikymmeninä, tyydymme tällä erää ytimekkääseen Jatkoaika-tyyppiseen Seuraa näitä -listaan:

Esko, mitä keskeisiä asioita kehottaisit katsojia seuraamaan tiistai-illan tykityksessä?


Kiitos, Esko. Palaamme syväanalyysin pariin keikan jälkeen. Olen kuitenkin skoutannut illan pääesiintyjän laulukirjan sen verran perusteellisesti, että rohkenen epäillä sitä, kuulemmeko Something I Can Never Have -viisua. Olisi kyllä kiva olla edes joskus väärässä...

Siinä missä Suomessa ihmetellään lätkäliigan pudotuspelien valjuutta, yleisön vähyyttä ja pelisysteemien outouksia, NHL:ssä ei taida olla moiseen aihetta. Siellä kun päästään oikeaan tunnelmaan jo ennen playoffien alkua.


NHL:n runkosarja huipentuu viikonloppuna itäisen konferenssin osalta komeimmalla mahdollisella tavalla. Kahdeksannen pudotuspelijoukkuene paikka on vielä avoinna. Siitä kilvoittelevat  playoff-viivan eri puolilla yhden pisteen erolla majailevat Montreal ja Toronto.

Ja kuinkas sattuukaan, että lauantai-iltana joukkueet kohtaavat Torontossa toisensa. NHL-historian kenties kenties rakkaimmat veriviholliset, kiekkohullun kansakunnan edessä Hockey Night in Canada -show'ssa. Tappio ja pudotuspelien ulkopuolelle jääminen on kummallekin joukkueelle vähintään keskikokoinen katastrofi.

Ja voi toki olla, ettei kumpikaan pääse. Soppaa on hämmentämässä vielä New York Islanders, joka voi pyyhältää vielä molempien ohi. Tosin Montreal voi laittaa spekulaatioille pisteen ottamalla kaksi pistettä lauantaina, Toronto pysyy takana yhdelläkin.

Mutta koska pessimisti ei koskaan pety, murjotan pääsiäisen hengessä jo valmiiksi sitä, että vierasvoittoihin kykenemätön Habs kuitenkin nolaa itsensä ja hankkiutuu aikaiselle kesälomalle. Paitsi tietty Niinimaan Janne, joka varmasti lähtee mielellään MM-kisoihin maatansa edustamaan.

Kaikesta huolimatta on hyvä aina muistaa eräs universaali totuus: Leafs suck!



Niin tai näin, Bleacher Report muistuttaa amerikkalaisia siitä, miksi NHL:n pudotuspelejä kannattaa seurata. Soisi niidenkin jo tajuavan.

   
Vanhat jääkiekkolehdet ovat luultavasti useimpien ihmisten silmissä pitkälti kertakäyttötavaraa. Lehtien oman arkistökäytön ja joidenkin keräilijöiden ohella aika harvalla on mitään käyttöä näille aviiseille, kun ne on kerran luettu.

Itse olen joskus muinoin opinnäytetyötäni varten käynyt läpi kutakuinkin kaikki siihen ajankohtaan (2001) mennessä ilmestyneet kotimaiset kiekkolehdet. Minun kaltaiselleni kiekkofriikille yliopiston lukusalikin voi siis olla melkoinen aarreaitta. Akateemisen mielenkiinnon ohella lehtien pariin houkuttelivat kerta toisensa jälkeen huikeat tarinat, unohtuneet tapahtumat ja hieman tuoreemman materiaalin osalta myös itselle rakkaat muistot.

Edellisessä tarinoinnissani esitelty Jääkiekko-lehti tarjosi mittavan urakan keskellä parhaat elämykset. Suorasukainen, mutkia oikonut ja rapaa roiskuttanut aviisi ei selvinnyt Kekkoslandian henkisessä ilmapiirissä kuin pari vuotta (1971-73), ja kaatui siihen mihin useat muutkin kiekkojournalismin saralla Suomessa onneaan koettaneet - toiminnan kannattamattomuuteen.

Mutta niin kauan kuin lehtiä ilmestyi, ihmeteltävää riitti varmasti aikalaisillakin. Jääkiekko-lehti oli mottonsa  mukaan "jääkiekkoilun silmä, korva ja omatunto", eikä toimituksessa todella epäröity ottaa kantaa epäkohtiin tai askarruttaviin aiheisiin.

Nykyisin pelaajilla, valmentajilla ja kiekkopomoilla riittää usein nieleskeltävää median taholta tulevassa kritiikissä, mutta sekin on pääosin melko maltillista verrattuna menneiden aikojen meininkiin. Kun Jääkiekko-lehdellä oli huoli kotimaisen kiekkoskenen johtamiskulttuurista pääkirjoitus otsikoitiin "Kuka on idiootti":


Suomalaisen kiekkojohdon puheet olivat "arvovaltaista roskaa", ja puheet tuolloin vielä virallisella tasolla tiukasti vaalitusta pelaajien amatööriydestä olivat toimituksen mielestä joulupukki-tason satuilua. Tätäkään ei moni uskaltanut tuolloin ääneen todeta.

pelaajia ahkerasti "susirajalta" ja muualta maakunnista värvänneen HIFK:n lempinimi tuolloin oli muuten "Miljoonaliiga".

Kaiken kaikkiaan kyseinen lehti asettui tasaiseen historialliseen kehitykseen. Koko suomalaisen kiekkojournalismin kehittyminen on kulkenut vankasti käsi kädessä suomalaisen kiekkokulttuurin kehittymisen kanssa. 1980-luvulta lähtien lehdet saatiin jo pysymään pystyssä, ja 90-luvulla voidaan jo puhua menestystarinoista tälläkin saralla.

Sinänsä on kuitenkin harmi, että tämä yritys ei kestänyt kovin pitkään. On mielenkiintoista leikitellä ajatuksella siitä, millaista olisi kotimainen kiekkojournalismimme, jos tämän kaltainen "vallan vahtikoira" -mentaliteetti (jota myös räksytykseksi voi leikkimielisesti kutsua) olisi urheilumediassakin saanut jalansijaa ja synnyttänyt omanlaisen traditionsa jo tuolloin. Ensimmäisen Jääkiekko-lehden seuraajathan olivat pitkään (1980-luvulta alkaen) yleensä tiiviisti naimissa jääkiekkoliiton ja SM-liigan kanssa, ja olivat siten sisällöltään hyvinkin sisäsiistejä ja kilttejä.

Millaisessa asemassa ja minkälaisin sisällöin toteutuisi useammankin eri median nykyään harjoittama varsin kriittinen kiekkojournalismi, jos tämä "esi-isä" olisi ehtinyt vakiinnuttaa asemansa? Olisivatko vaikkapa Kalen naulaaminen ja Jortshun suolaaminen arkirutiinia kotoisen journalismin kentälläkin?

Sinänsä olisi mukavaa kuulla, jos jollakulla tänne eksyvällä vaikka olisi omakohtaisia kokemuksia edellä käsitellystä julkaisusta. Tai jos joku salapoliisi osaa kertoa, minne päätyi vaikkapa lehden päätoimittaja Art Virmola myöhemmissä vaiheissaan.

Jälkisanat:
Koska edellisessä pläjäyksessä harjoittamani hienovarainen huumori aiheutti ilmeisiä väärinkäsityksiä, täsmennettäköön sen verran, että tarkoituksena ei missään nimessä ollut irvailla sen paremmin IS:lle kuin mainituille kollegoillekaan. IS:n juttuhan oli kaikessa keveydessään ansiokas omassa tyylilajissaan, kun se etenkin paperiversiossa oli vieläpä varsin informatiivinenkin. Herrat Sihvonen, Rönkä ja Rantanen taas mainittiin mukahauskuuden keinoin lähinnä keskeisinä kriittisen kiekkojournalismin lipunkantajina.

Lisäksi todettakoon huomiona kiekkojournalismin kehittymiseen se, että nykyisin ollaan siinä tilanteessa, että Jatkoajan kaltaisella "vaihtoehtomedialla" on viikottain yli 130 000 lukijaa. Hiitzu kertookin asiasta lisää, joten minun ei tarvitse.

Tosipelien aikaan myös kaukalon ulkopuolisilla aktiviteeteilla on iso merkitys lopputuloksen kannalta. Ammattiurheilijan tulee huolehtia palautumisestaan otteluiden välillä ja elintapojen on muutenkin syytä olla kunnossa.

Ilta-Sanomissa onkin tartuttu tähän päivänpolttavaan aiheeseen. Liigan finaalipelien alkua odotellessa joutoaikaa on tapettu tutkivan journalismin keinoin. Tutkimusten mukaan seksi on sallittua SM-liigan finalisteille.

Kiva kuulla, varsinkin pelaajien puolesta. Oluttakin saavat kuulemma ottaa. Nyt on tosin todettava, että IS:n urheilutoimitus on vähän ajastaan jäljessä. Totuus on kaivettu esiin jo reilut 35 vuotta sitten.



Tämän Karun Totuuden paljasti jo vuonna 1971 silloinen Jääkiekko-lehti. Kyseessä ei ole nykyisin samalla nimellä ilmestyvä sivistynyt koko perheen julkaisu (joka sai alkunsa vasta 1993), vaan 70-luvun alussa parin vuoden ajan ilmestynyt julkaisu. Hissuttelun ja kauniiden kansikuvien sijaan tuolloin luvattiin, että "Jääkiekkolehti tulee julkaisemaan kovimmatkin puheenvuorot – ja vastaukset niihin…"

Ja niinhän ne tekivät, voi myöhempi lukija todeta. Voisi jopa sanoa tämän lehden olleen nykyisen sihvoslais-rönkäläis-rantaslaisen äärikriittisen urheilujournalismin edelläkävijä. Pitänee kaivaa lisää arkistojen aarteita joskus paremmalla ajalla.

Oli kuulemma aprillipäivä. Onnistuin elämään täysin tietämättömänä moisesta (käsittääkseni en edes joutunut minkään pilan uhriksi), kunnes iltamyöhällä vierailin hysteerisen Jatkis-yhteisön luona.

Aprillipilanhan olisi kai tarkoitus olla hauska. Ja jossain määrin todellisuutta mukaileva, mutta ei liian totuudenmukainen. Jatkoajan aprilliuutinen osui ilmeisesti jollain tapaa maaliin, päätellen kovasti vakavahenkisistä reaktioista (joista tässä vain toinen puoli).

Ongelma taisi olla siinä, että idea oli liian hölmö. Niin hölmö, että monet kaiketi ajattelivat sen ihan kuviteltavissa olevaksi SM-liigan toimenpiteeksi.

Petteri Sihvonen selventää tuoreessa Urheilulehdessä pian väistyvän maajoukkuevalmentajan Erkka Westerlundin jääkiekkoilullis-pelifilosofista maailmankuvaa:


Aha. Selvä.

Pakko palata vielä taannoiseen aiheeseen, koska TPS:n vankka mediarynnistys tuntuu vaan jatkuvan pirtsakkana. Kasvot on pesty, oma piha siivottu ja muuta sen sellaista. Kovasti positiivista tilanteessa on se, että Tepsissä ei ole pistetty päätä pensaaseen ja jääty häpeillen hissuttelemaan. Päinvastoin, seura- ja valmennusjohto tarjoavat sanomaansa auliisti esille ainakin paikallisella tasolla, vaikka sanottava tuppaakin jo hiljalleen loppumaan.

Ja taustatukeakin piisaa edelleen. Odotetusti myös semivirallinen propagandapapukaija Eero "Oloneuvos" Wallin suitsuttaa "uutta nousua" paikallisen Aamuset-lehden palstallaan (ei linkkiä valitettavasti tarjolla). Vaikka Eero-setä on löytänyt jopa himpun verran kritisoitavaa menneistä tekosista, aika auvoisalta näyttää TPS-maailma, jos pelkän tällaisen viestinnän perusteella sitä tarkastelee.

Mutta kauniiltahan tuo eittämättä kuulostaa:

Jo vain, kunhan eivät vain olisi muualla kiekkoskenessä jo siirtyneet modernista post-moderniin aikakauteen.

Tästä pääsemmekin siihen, että Tepsin uuden ilmeen mielenkiintoisin hahmo juuri nyt on tuore päävalmentaja Hannu Virta. Harvinaisen ristiriitaista suhtautumista mieheen on nimittäin ollut havaittavissa. Muun muassa esittelemissäni paikallismedioissa TPS-ikonin muotokuva on moitteettoman tahraton ja menestystäkin on tullut. Sen sijaan fanien keskuudessa "Hantan" kykyjä epäillään kovasti ja pelätään ensi kauden tarjoavan Virran Espoon vuosina surullisenkuuluisaksi noussutta "hanttakiekkoa".

Vielä tylympää suhtautuminen on isommissa medioissa, joissa esimerkiksi analyytikko Sihvonen on ilmaissut selkein sanoin skeptisyytensä Virran johtajankykyjä kohtaan, ja IS Veikkaajan Vesa Rantanen puolestaan tarjosi tällä viikolla aikamoisen henkilökohtaisen ryöpytyksen, joka Ruissalon suunnalla eittämättä tuli yllättäen ja pyytämättä.

No, aika näyttää ja tekee meistä viisaampia tälläkin saralla. Jos kerran annetaan mahdollisuus nuorille pelaajille näyttää kykynsä ja pelastaa TPS, annettakoon sama mahdollisuus myös valmentajalle.

Lopulta kaikkein parhaiten Palloseuran uutta alkua kuvastaa kuitenkin uusi rekrytointilinja, josta tarjoiltiin hyvä esimerkki torstaina. Mielenkiintoisia, lupaavia ja erittäin hyvin sanallisesti esiteltyyn uudenlaiseen profiilin sopivia hankintoja. Oletettavasti myös kohtuullisen huokeita luonnollisesti.

Ainakin minä tiedän jo nyt meneväni syksyllä mielenkiinnolla seuraamaan, miltä näyttävät Antti Erkinjuntin, Aleksander Salakin ja Max Kolun otteet liigatasolla. Tomi Sykönkin otteita seuraan nyt innostuksella, kun hän käy Turkuhallissa enää vierasjoukkueen väreissä.

Mutta jospa tämä Tepsistä jauhaminen riittäisi nyt toviksi. Seuraavaksi jotain ihan muuta.