Seattlen selviytyjät rokkaavat elinvoimaisesti
Pearl Jam: s/t (J Records 2006)

103210.jpg

Viisitoista vuotta sitten maailmanmaineeseen Seattle-ilmiön myötä syöksyneet amerikkalaisrokkarit eivät aikalaistensa tavoin ole väsähtäneet tai tuhonneet itseään. Päinvastoin, aikuistunut Pearl Jam musisoi kahdeksannella studioalbumillaan varsin vetävästi. Life Wasted potkii levyn mallikkaasti liikkeelle, soitossa on vetoa ja vokalisti Eddie Vedder on elementissään.

Vedder ja kitaristikaksikko Mike McCready ja Stone Gossard ovat loihtineet kuusikielisistään esiin sävykästä räimettä. Levyn alkupuoli rokkaa yhtyeen edellisiä levyjä maukkaammin. Biisintekijöinä Seattlen viisikko on vain jalostunut suuruuden päivistään. Ryhmä itse on korostanut, että Sony-BMG:n alaisen J Recordsin kautta julkaistu nimetön albumi on nimenomaan bändilevy, jonka luomiseen kaikki antoivat merkittävän panoksensa.

Levyn kuunteleminen vahvistaa tätä väitettä, albumilla soittaa bändi, joka vaikuttaa täysin vapautuneen grunge-menneisyytensä taakasta, ja on sinut paitsi historiansa, myös nykyisyytensä kanssa. Tuloksena on täyteläisesti soivaa Amerikanrokkia kaikin maustein. Pearl Jam on vuosien saatossa lähestynyt hiljalleen keskitien ilmaisua, mutta edelleen viisikko rohkenee toisinaan livetä marginaalinkin suuntaan. On kuulijasta kiinni, kokeeko levyn monipuolisen kirjon hajanaisuutena vai yhtyee ilmaisun vahvuutena. Myös Vedderin sanoituksissa on uudenlaista voimaa, aiemman pohjattoman maailmantuskan Eddien tunnelin päässä näyttäisi ajottavan pilkottavan jopa valoa.

Levyn helmiksi kohoavat sen ääripäät. Comatose paahtaa kuin Spin the Black Circle yli vuosikymmen sitten, pakahduttavan kaunis Parachutes taas pysäyttää kuulijan alun rymistelyn jälkeen. Tempo laskee levyn loppua kohden, mutta se ei tunnelmaa heikennä. Bluesinkin sävyillä tunnelmoivat Come Back ja Inside Job ovat 2000-luvun Seattle-soundia parhaimmillaan.

Levy ei sinänsä tuo kovasti uutta yhtyeeseen aiemmin tutustuneelle, mutta vakuuttaa silti elinvoimaisuudellaan. Pearl Jamin omaehtoinen musisointi ei välttämättä tuo bändille suuremmin uusia ystäviä, mutta aiemmin sydämensä menettäneet luultavasti hykertelevät tyytyväisinä.

Jani Mesikämmen
(05/2006)