Eikun... sehän on siellä jo (kohta).

Lauantaina oli kohtuullisen hyvät ainekset kasassa hyvälle lätkäshow'lle. Lato täynnä ihmisiä (hämmentävän paljon nykykontekstissa), tunnelmaa piisasi ja vierasfanien Serlatifo oli hieno. Jäälläkin nähtiin yksi hyvä lätkäjengi ja yllättävän hyvä tuomari. Ja sitten oli jonon jatkona roikkunut TPS.

Itse käytin ison osan tarmostani Jokereiden pelaamisen ihannointiin. Sheddenin pelikirjassa ei varmaan vieläkään ole kuin kannet, mutta minusta hänen joukkueensa pelasi viihdyttävää ja tehokasta jääkiekkoa. Ei sen mitään ydinfysiikkaa tarvitse olla, kun mahdollisimman yksinkertainen perusajatus, kaudea draivi päällä ja valtava usko omaan tekemiseen.

No, minä olenkin aina ollut suuri Team Canadan ystävä. Eikä minun tarvitse pelastaa suomalaista jääkiekkoilua, kuten eräiden muiden kiekkoanalyytikkojen.

Se pitää toki myöntää, että jotain oikeasti kovaa joukkuetta vastaan esimerkiksi Narrien avauspelaaminen voi olla tuskaista, mutta Turussa homma sujui kuin tanssi suurimman osan aikaa. Yksinkertaiset miehet pelasivat yksinkertaista peliä: äijää maalille maskiin, kiekko viivaan pakille, toinen äijä oikea-aikaisesti liikkuvaan maskiin, kiekko kohti maalia... ja hups, maaliin (kahdesti). Ei tää voi olla niin vaikeeta?

Tepsin pelaaminen oli vähän kuin yöllä pelin jälkeen näkynyt kuunpimennys. Kyllä siellä hämyn seassa ikään kuin jotain oli, mutta ei sitten oikeasti kuitenkaan mitään kunnollista. En voi sille mitään, mutta edelleen näkyi niitä aiemminkin havaittuja ikäviä signaaleja monenlaisissa pienissä asioissa.Ehkä kiinnosti, ehkä ei.

Kunnon lätkämatsiin kuuluvat tietysti myös kiistanalaiset tilanteet ja erilaiset näkemykset. Melko selkeitä näkemyseroja ilmeni jostain syystä samasta pelistä kertoneissa matsijutuissakin. Mutta valinnoistahan toimittajan työssä on aina kyse: simerkiksi siitä, että jättääkö kokonaan huomioimatta otteluvalvojan varsin yksiselitteisen julkisen näkemyksen tuomarin ratkaisuista, vai kertooko molemmat näkökulmat jutussaan.