Vanhat jääkiekkolehdet ovat luultavasti useimpien ihmisten silmissä pitkälti kertakäyttötavaraa. Lehtien oman arkistökäytön ja joidenkin keräilijöiden ohella aika harvalla on mitään käyttöä näille aviiseille, kun ne on kerran luettu.

Itse olen joskus muinoin opinnäytetyötäni varten käynyt läpi kutakuinkin kaikki siihen ajankohtaan (2001) mennessä ilmestyneet kotimaiset kiekkolehdet. Minun kaltaiselleni kiekkofriikille yliopiston lukusalikin voi siis olla melkoinen aarreaitta. Akateemisen mielenkiinnon ohella lehtien pariin houkuttelivat kerta toisensa jälkeen huikeat tarinat, unohtuneet tapahtumat ja hieman tuoreemman materiaalin osalta myös itselle rakkaat muistot.

Edellisessä tarinoinnissani esitelty Jääkiekko-lehti tarjosi mittavan urakan keskellä parhaat elämykset. Suorasukainen, mutkia oikonut ja rapaa roiskuttanut aviisi ei selvinnyt Kekkoslandian henkisessä ilmapiirissä kuin pari vuotta (1971-73), ja kaatui siihen mihin useat muutkin kiekkojournalismin saralla Suomessa onneaan koettaneet - toiminnan kannattamattomuuteen.

Mutta niin kauan kuin lehtiä ilmestyi, ihmeteltävää riitti varmasti aikalaisillakin. Jääkiekko-lehti oli mottonsa  mukaan "jääkiekkoilun silmä, korva ja omatunto", eikä toimituksessa todella epäröity ottaa kantaa epäkohtiin tai askarruttaviin aiheisiin.

Nykyisin pelaajilla, valmentajilla ja kiekkopomoilla riittää usein nieleskeltävää median taholta tulevassa kritiikissä, mutta sekin on pääosin melko maltillista verrattuna menneiden aikojen meininkiin. Kun Jääkiekko-lehdellä oli huoli kotimaisen kiekkoskenen johtamiskulttuurista pääkirjoitus otsikoitiin "Kuka on idiootti":


Suomalaisen kiekkojohdon puheet olivat "arvovaltaista roskaa", ja puheet tuolloin vielä virallisella tasolla tiukasti vaalitusta pelaajien amatööriydestä olivat toimituksen mielestä joulupukki-tason satuilua. Tätäkään ei moni uskaltanut tuolloin ääneen todeta.

pelaajia ahkerasti "susirajalta" ja muualta maakunnista värvänneen HIFK:n lempinimi tuolloin oli muuten "Miljoonaliiga".

Kaiken kaikkiaan kyseinen lehti asettui tasaiseen historialliseen kehitykseen. Koko suomalaisen kiekkojournalismin kehittyminen on kulkenut vankasti käsi kädessä suomalaisen kiekkokulttuurin kehittymisen kanssa. 1980-luvulta lähtien lehdet saatiin jo pysymään pystyssä, ja 90-luvulla voidaan jo puhua menestystarinoista tälläkin saralla.

Sinänsä on kuitenkin harmi, että tämä yritys ei kestänyt kovin pitkään. On mielenkiintoista leikitellä ajatuksella siitä, millaista olisi kotimainen kiekkojournalismimme, jos tämän kaltainen "vallan vahtikoira" -mentaliteetti (jota myös räksytykseksi voi leikkimielisesti kutsua) olisi urheilumediassakin saanut jalansijaa ja synnyttänyt omanlaisen traditionsa jo tuolloin. Ensimmäisen Jääkiekko-lehden seuraajathan olivat pitkään (1980-luvulta alkaen) yleensä tiiviisti naimissa jääkiekkoliiton ja SM-liigan kanssa, ja olivat siten sisällöltään hyvinkin sisäsiistejä ja kilttejä.

Millaisessa asemassa ja minkälaisin sisällöin toteutuisi useammankin eri median nykyään harjoittama varsin kriittinen kiekkojournalismi, jos tämä "esi-isä" olisi ehtinyt vakiinnuttaa asemansa? Olisivatko vaikkapa Kalen naulaaminen ja Jortshun suolaaminen arkirutiinia kotoisen journalismin kentälläkin?

Sinänsä olisi mukavaa kuulla, jos jollakulla tänne eksyvällä vaikka olisi omakohtaisia kokemuksia edellä käsitellystä julkaisusta. Tai jos joku salapoliisi osaa kertoa, minne päätyi vaikkapa lehden päätoimittaja Art Virmola myöhemmissä vaiheissaan.

Jälkisanat:
Koska edellisessä pläjäyksessä harjoittamani hienovarainen huumori aiheutti ilmeisiä väärinkäsityksiä, täsmennettäköön sen verran, että tarkoituksena ei missään nimessä ollut irvailla sen paremmin IS:lle kuin mainituille kollegoillekaan. IS:n juttuhan oli kaikessa keveydessään ansiokas omassa tyylilajissaan, kun se etenkin paperiversiossa oli vieläpä varsin informatiivinenkin. Herrat Sihvonen, Rönkä ja Rantanen taas mainittiin mukahauskuuden keinoin lähinnä keskeisinä kriittisen kiekkojournalismin lipunkantajina.

Lisäksi todettakoon huomiona kiekkojournalismin kehittymiseen se, että nykyisin ollaan siinä tilanteessa, että Jatkoajan kaltaisella "vaihtoehtomedialla" on viikottain yli 130 000 lukijaa. Hiitzu kertookin asiasta lisää, joten minun ei tarvitse.