Tulipa viikonloppuna käytyä katsomassa, miten Hanksin Tomppa ja "se-Amelie-täti" ratkoivat Da Vincin Koodia. Kaikesta etukäteismouhotuksesta ja huonoista arvioista huolimatta kyseessä oli ihan kelvollinen raina. Ainakin jos sitä katsoi sellaisena elokuvana, mitä se todellisuudessa on. Eli tuikitavallisena amerikkalaisena toimintajännärinä. Aihepiiri vain on ehkä normaalia viihderytkytystä monimutkaisempi, mutta muutoin kyseessä oli ihan peruspläjäys.

Kirjaanhan tuo luonnollisesti vertautuu. Nähdäkseni alkuteosta varsin uskollisesti seuranneessa elokuvassa oli onnistuttu kohtuullisesti mahduttamaan mittava ja monisäikeinen tarina sujuvan tiiviiksi tykitykseksi. Elokuvakerronnan keinoin myös tarina jouhevoituu siinä missä kirja kärsi Dan Brownin kovasti rajallisen oloisista kirjoittajan kyvyistä. Toisaalta kiivastahtisessa leffassa katoaa kirjan paras puoli eli kaikki se oman päänvaivaamiseen ilo. Isoja kuvioita ja juttuja ei ehdi miettiä yhdellä katselukertaa, eikä ole oikein tarvettakaan, kun melkein kaikki on pureskeltu (jenkkikatsojille?) valmiiksi.

No juuh, olisi sitä siis kehnomminkin voinut lauantai-iltansa käyttää. Kotimatkalla tuli mieleen luonteva rinnastus lätkämatsissa käyntiin. Parilla kympillä sai leffalipun, odotteluoluen ja massiivisen irtokarkkisäkin. Se vastannee kutakuinkin sitä, jos Turussa raahaisi itsensä kaupungin laitamille jäähallille, maksaisi itsensä sisään TPS:n peliin ja ostaisi pientä virvoketta tms. erätauolla. Mutta kumpi tuollaisen vertailun voittaisi?

En minä vaan tiedä, kertokoon joku, jos on vankka näkemys asiasta. Leffaan menon puolesta puhuu ainakin se, että sijainti on optimaalinen (=keskusta), tuotteet tasalaatuista ja elämykset yleensä odotetun kaltaisia. Kotimaisessa ja paikallisessa lätkätuotteessamme saattaa monesti olla jonkinlaisia puutteita em. asioiden suhteen, se toivottavasti tiedostetaan järjestävillä tahoilla. Tällöin on joko panostettava näiden tekijöiden kehittämiseen tai pystyttävä kilpailemaan muilla valteilla.

Ainakin yhdellä osa-alueella lätkämatsi vie minusta ylivoimaisen voiton parhaimmillaan. Nimittäin tunne-elämyksen tasolla. Loistava elokuvakin on toki tunne-elämyksenä hieno, parhaimmillaan jopa liikuttava, mutta harvemmin leffateatterin hämärässä kuitenkaan yltää samanlaiseen tunneskaalaan kuin lätkää intohimoisesti katsellessa. Hyvän lätkämatsin suurin vahvuus kuluttajan silmissä on monesti juuri tässä, yllätyksellisyydessä, voiton euforiassa tai tappion karvaudessa, sosiaalisesti vapaamielisessä elämöinnissä, adrenaliinikuohuissa ja muussa sen sellaisessa, jota asiaan vihkiytymättömät eivät välttämättä osaa oivaltaa. Eron huomaa ehkä siinä, että huono leffa on usein vain pienen harmituksen aihe, huono lätkämatsi - kenties yhdistettynä "oman" joukkueen tappioon - taas on ainakin loppuillan yleensä monumentaalisen angstin paikka.

Tarinan opetus? Seurajohtajien ja liigapamppujen pitäisi kaikista vaikeuksista huolimatta pyrkiä vaalimaan juuri tuota pelin aspektia. Siis yllätyksellisyyttä, ja pelin niitä puolia, jotka tuottavat katsojille todellisia elämyksiä, viihdyttävyyttä, värikkäiden yksilöiden esityksiä. Näin luulisin.